Billy Idol on rankka jätkä. Tai tarkoituksellisesti sellaista
esittää. Karismaa ei kuitenkaan käy kieltäminen.
White Wedding esiintyy minulle kappaleena, jossa mies palaa ehkä
vankilasta hiukan omistushaluiseen ja väkivaltaiseen suhteeseen. Billy Idolin
kertoman mukaan, se kertoo fiktiivisesti jälkeen siskostaan, joka tuli
(oikeasti) raskaaksi ennen häitä ja häät piti järjestää pikaisesti (engl.
shotgun wedding). Sanoituksen on luultu myös liittyvän insestin tai kokaiinin
käyttöön, mutta sitä ei ainakaan Idolin mukaan ole ajateltu. No, parhaissa
kappaleissa onkin monta merkitystä. Ainakin kuulijalle.
Minä pidän Idolin kappaleiden vähäeleisyydestä. Niissä ei kikkailla. Ei
tarvitse.
Cynic on kaikkien djent-bändien esi-isä, jolle ne kaikki
edelleen saavat kumartaa ja syvään.Cynic on kuin lihaa, jota pitää hauduttaa todella pitkään, ennen kuin se
luovuttaa parhaan puolensa aistittavaksi.
Musiikillisesti se on kuin ruuanlaitto-ohjelmien
makujentunnistustehtävä. Sitä pitää maistella monen monta kertaa, ennen kuin
voi sanoa, mistä soppa koostuu. Nopealla vilkaisulle se näyttää helpolta
progemetallilta, mutta lopulta se on kuin bouillabaisse-keitto, joka muodostuu
mielettömän monesta eri raaka-aineesta. Vaikka lilluvatkin aika vahvassa
metalliliemessä.
Sean Malonen nauhattomat bassot ovat hyvin vahvasti esillä.
Paul Masvidalin laulu kuulostaa siltä, kuin olisi koko ajan kolmeääninen stemma
menossa. Ja voihan se ollakin. Sean Reinertin rummut taas ovat hajautettu
jännästi niin, että sieltä tulee diskanttia ja hyvin matalaa bassotaajuutta.
Nauhaton basso ja kitara kun hoitaa tuon keskiosaston. Alaa harrastaneiden
mielestä tämä oletus on varmaan hyvin heikko, mutta siltä se kuulostaa.
Suuri harmi on se, että niin rumpali Reinert kun basisti
Malonekin kuolivat äskettäin.
Sävellystä on oletetusti mietitty kauan ja siirtymiä on
hiottu tuntikaupalla. Melodiat ovat omaperäisiä. Ne voisivat toimia jopa
Flow-festareilla riisutumpina versioina. Yliluonnollinen bassokikkailu vie
välillä pohjaa hyviltä melodioilta. Se on osittain jopa kikkeliheviosastoa.
Tämä tekee levystä myös mielenkiintoisen. Se on se vähän omituisempi mauste,
joka vaatii totuttelua.
Jos kaipaa uutta ruokalajia, johon ei heti kyllästy, niin
tässä on teille avokadopasta. Itse voitte päättää, missä tilaisuudessa tämä
parhaiten maistuisi.
Olen “Smashareiden” suhteen vähän myöhäisherännäinen. Totta kai legendaarisimmat kappaleet ovat tuttuja, kun niiden kultakautena teinivuosia elin, mutta koko tuotantoon olen tutustunut vasta myöhemmin.
Soots and Stars on Corganin Billyn kotona nauhoitettu pätkä, joka alun perin löytyi Adore-ajan julkaisemattomia demoja sisältäneeltä Adore Demos II:lta.
Soots and Stars on hämmentävä niin sanoituksiltaan kuin esitystavaltaankin. Vähän epävireinen piano ja hyvin improvisaation kuuloinen laulusuoritus, jota se joidenkin tietojen mukaan onkin. ”Nokea hiuksissani ja tähtiä käsissäni”, kummallista.
Myös sanoitusten seuraava pätkä on sellainen, joka jää mieleen: ”I often speak of you, but the you is always me, Cause when I speak of me, it's me I ask of you, So let there be no truth, just trickery in rhymes”
Joka tapauksessa se on surullisen kaunis. Corganin äänihän on parhaimmillaan mieletön ja hänen säveltämisen taitoa ei kyllä käy kiistäminen.
Alkujaan kappale oli In Absentia -levyn vitsi. Onhan se saattanut olla myös bändin tarkoitus. Sävellys on sekava, mutta efektejä ja koukkuja on keksitty miljoona, ja ne vielä sopivat kappaleeseen. Oma suosikkini on seinään loppuva pimpelipom kappaleen ensimmäisen kertosäkeen jälkeen.
Biisi lähtee liikkeelle melkoisen kahjolla bassolinjalla. Sehän vie kuin polkupyörä, jonka takavanne ei ole enää täysin pyöreä. Kappale on ehkä myös suunnattu progenörteille. Sellainen "osataan me muuten soittaakin" -kuittaus faneille.
Kappaleessa on yhdistetty mainiosti bändin soittotaito ja kummalliset lyriikat. Gavin Harrisonin talenttia rummuissa ei voi kyllä kiistää. Siinä on sitä jotain, mitä löytyy Porcarosta ja Colaiutasta. Äärimmäistä oikea-aikaisuutta. Tuskin miestä turhan takia on valittu useampaan otteeseen Vuoden Rumpaliksi.
En tiedä mistä tässä todellisuudessa lauletaan, mutta olen aina tulkinnut kertosäkeen niin, että Jumalalla oli maailman masternauha, jonka hän unohti taksiin. Ihmiset sitten löysivät sen ja miksasivat sen huonommaksi. Tuskin tämä niin on ajateltu, mutta näin se minulle esittäytyy. Kappaleen nimi saattaa kuitenkin viitata saksofonisti Pharaoh Sandersin legendaariseen The Creator Has a Masterplan -sävellykseen. Tiedä häntä.
Tunnelma on hullu. Skitsofrenian aaltopituuksilla surffaillaan. Kappale tuo kivasti esiin bändin soitannollisen taidon. Ei aina tarvitse luottaa vain Wilsonin sävellystyöhön. Jännittävä kappale.
Toimiessani naisten kuntosalilla ohjaajana, oli minulla tämä
kappale soittoäänenä puhelimessa. Sitäpä mummot hyppivät seinille, kun tämä
alkoi soimaan.
Kappale sisältää monta sellaista riffiä ja komppia, mitä on
helppo naputella mukana. Myös murina on pahimman kuuloista mitä kuvitella
saattaa. Kappaleen pahuutta lisää myös sen video, josta voi knoppina kertoa,
että siinä rumpuja soittaa Gene Hoglan, sillä Martin Lopez oli kipeänä.
The Grand Conjuration on maailman pahin biisi (Imperial Marchin jälkeen), sanoo siihen Bentonit ja Iommit mitä haluavat. Jos maailmanloppu on paha, niin se tulee jommankumman biisin saattelemana. Åkerfeldt ja Williams, te pahuuden kätyrit!
Mikael Åkerfeldtiä pitää kyllä ihailla. Ensinnäkin säveltäjänä hän löytää mielettömän kauniita melodioita hyvinkin äkkiväärien ja raskaidenkin osien lomaan. Toisekseen häntä pitää arvostaa kitaristina. Hänellä on taito soittaa ainoastaan tarkoituksenmukaisia sooloja. En tiedä yhtään Mikaelin sooloa, joka olisi huono. Kolmanneksi hän kerää suuret aplodit laulajana. Kliini soundi on yksi parhaista ja murinakin varsin pahaa.
Näihin aikoihin oli mukana vielä Martin Lopezin dynaamisesti nerokas rumpalointi yhdistettynä groovaavan elävään tempoon, joka sai bändin kuulostamaan siltä, että se on soitettu tässä ja nyt. Tuotanto on siis erinomaista.
Ghost Reveriesin aloitusbiisi Ghost of Perdition luo koko albuminmitan kestävän pimeän tunnelman. Jotenkin tulee mieleen Hohto-elokuvan loppuvaiheet. Se alkaa lyhyellä, aistit herättävällä introlla ja sen jälkeen sitten mennäänkin tanakasti. Siinä vaiheessa, kun Åkerfeldt aloittaa puhtaan laulunsa, tietää kappaleen toimivan. Kerrankin pitkä progemetallibiisi, joka säilyttää mielenkiintonsa ihan loppuun asti.
Tämä levy pitäisi kuunnella yksin synkässä metsässä. Mielellään nuotion vieressä. Kyllä ei kipinävuorossa nukuttaisi.
Hyvin harmaalla pinnalla matkataan tällä Eppujen, mielestäni, mestariteoksella. On kylmää, harmaata ja pimeää. Aivan kuin hyvääkään ei olisi olemassa, jos siitä ei valittaisi.
Arkussa vainaan oli minulle jotenkin unohduksissa, vaikka ikäni puolesta olen hyvinkin Studio Etana -ihmisiä. Se osui sopivasti siihen, kun menin yläasteelle ja teiniangsti otti minut koulun ovella vastaan. Soitannassa on bluesin sävyjä ja sanat ovat sitä nerokkainta Eppua, mitä sanoituspuolella on.
Soundit ovat taattua Eppua, vaikkei ilmeisesti monenkaan mielestä riittävän hyvät. Eihän Martti Syrjä kummoinen laulaja ole, mutta äänestä Suomen kansa on salaa oppinut pitämään. Varmaan hänen habitukseen on helppo kapakkimiesten samaistua.
Tätä kuunnellaan 30 asteen pakkasessa, vuoden -91 Escortissa, jonka tuulilasi ei pysy auki. Kasettimankka, oikea kanava mykkänä. Ajellaan mielellään Pieksämäki-Joensuu väliä tapaninpäivänä.