Olen jo aiemminkin todennut, että Smashing Pumpkins ei lähtenyt teininä. Olin mieluummin punk- ja hevikuuntelija. Sitten tuli aikuisuus ja sen vastuut. Alkoi ”smässäritkin” kiinnostaamaan.
Corganin biisinkirjoitustaito on ihailtava. Narisevaan ja naukuvaan ääneen voi nojata, eikä sitä häpeillä vaan käytetään instrumenttina. Suvannot ja nostatukset ovat tyylikkäitä, ei päälleliimattuja.
Disarmin sanoissa on tuskaa lapsuudesta ja sen liiallisesta lyhyydestä, johon syyllisiä olivat Corganin väkivaltaisetkin vanhemmat.
Itse kuuntelen sitä kuvauksena siitä, kuinka ihmiselle realisoituu se, ettei ikuiseksi oletettu parisuhde olekaan sitä, eikä täydelliseksi oletettu kumppani olekaan sitä.
Koskettava kappale, jossa on sellaista tuskaa, jota aikuisena muistelee teinien kokevan.
Syntyjen syvien miettimisen ääniraidaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti